Timo Oravan purjehdusseikkailu (4/5)

Timo Orava havahtui mietteistään miehen huutaessa perästä jotain mitä Timo ei ymmärtänyt. Mies toisti huutonsa: ”Venda!” Hetken miettimisen jälkeen hän lisäsi vielä perään: ”Se tarkoittaa sitä että kohta käännytään. Purje tulee sille puolelle, joten jos et tahdo tippua mereen, kehottaisin tulemaan tänne istumalaatikkoon tai ainakin vaihtamaan kiireesti puolta kun käännytään. Nyt mennään!” Tämän sanottuaan mies käänsi ruoria ja käsitteli hetken köysiä. Vene suoristui ja kääntyi sitten toisin päin kallelleen. Samalla keulapurje siirtyi puolelta toiselle. Timo loikkasi parilla loikalla hätääntyneenä miehen luokse veneen peräosaan, missä oli miehen ilmeisesti istumalaatikoksi kutsuma syvennys.

Veneen meno rauhoittui jälleen kääntymisen jälkeen ja miehellä ja Timolla oli aikaa tutustua toisiinsa. ”Koskapa joudumme nyt selkeästikin viettämään jonkin aikaa samassa veneessä, niin on varmaankin kohteliasta esittäytyä. Nimeni on Kari”, mies esittäytyi. ”Tervetuloa veneeseen. Sisällä saa käydä, mutta sotkea ei saa. Tuossa on peitto, jossa voit minun puolestani maata, mikäli haluat olla ulkosalla mutta kansi tuntuu kylmältä tai epämukavalta.” Timo loikkasi peitolle ja otti mukavan asennon. ”Ei hullumpaa tämä purjehtiminen”, se tuumi asettuessaan jälleen mukavaan asentoon katselemaan merelle.

(Jatkuu...)

Timo Oravan purjehdusseikkailu (3/5)

Timo Orava oli tuskin ehtinyt ottaa merellä seilaavan veneen keulapurjeen alla mukavan asennon ja ummistaa silmänsä, kun purje alkoi äkkiä liikkua. Timo hyppäsi pois purjeen seasta ja katsoi kuinka se kohosi ylös. Olisihan tuo pitänyt arvata, Timo harmistui. Jos kipparilakkinen mies nostaa yhden purjeen, niin kaipa se pian haluaa toisenkin purjeen ylös. Vene kallistui entisestään ja Timo kipusi sille puolelle venettä, joka oli ylempänä.

Tässä vaiheessa myös venettä ohjaava mies havaitsi veneen kannella juoksevan Timon. Mies kurtisti hieman kulmiaan, muttei irrottanut otettaan veneen ruorista. Timo pysähtyi ja hetken kaksikko katseli toisiaan. Lopulta mies kytki automaattiohjauksen päälle ja katosi alas veneen kajuuttaan. Timo ei oikein tiennyt oliko se hyvä vai huono merkki. Hetken kuluttua mies kuitenkin palasi takaisin kannelle mukanaan kourallinen pähkinöitä. Mies lähestyi varovasti Timoa tarjoten niitä tälle syötäväksi. Timo ei oikein uskaltanut syödä miehen kädestä, joten mies jätti pähkinät kannelle ja palasi itse takaisin ruorin luokse. Ei hassumpaa, tuumi Timo ja alkoi mutustella pähkinöitä. Tästä saattaakin tulla vielä varsin mukava matka, se vielä mietti käpertyessään pähkinäkasan viereen katselemaan kesäistä merimaisemaa.

(Jatkuu...)

Timo Oravan purjehdusseikkailu (2/5)

Timo Orava heräsi veneessä purjeen paukkeeseen. Vene keinui enemmän kuin aiemmin, mutta sade kuulosti lakanneen. Timo kurkisti purjeen alta ja hätääntyi: vene oli Timon nukkuessa lähtenyt laiturista ja oli nyt keskellä merta. Lähellä näkyi Harmajan majakka, josta Timo oli nähnyt kuvia Kauppatorin kojuissa. Siitä myös puhuttiin usein Kauppatorilla liikkuvien merimiesten keskuudessa. Timo katsahti ylös mastoon, jossa isopurje nousi juuri ylös. Sen yläkulman saavutettua maston huipun veneen perässä seisova vanha mies käänsi venettä, jolloin purje lakkasi paukkumasta ja lepattamasta. Samalla vene kallistui lievästi. Myös moottorin ääni lakkasi äkkiä kuulumasta ja rauhallisuus valtasi veneen. Hiljaisuuden rikkoivat vain veden kohina veneen keulassa ja majakan luota kantautuvat lokkien huudot.

Timo olisi varmaan hätääntynyt enemmänkin, mutta miehen rauhallisuus sai Timon rauhoittumaan. ”Jos tuo on noinkin rauhallinen, ei tässä mitään suurempaa hätää voi olla”, Timo ajatteli. ”Sitä paitsi onhan miehellä kipparinlakki päässään ja lisäksi vielä harmaa parta. Hänen täytyy siis olla oikea merimies”. Sadepilvet olivat jälleen väistyneet ja aurinko lämmitti mukavasti Timon turkkia. Vene keinui tasaisesti pienessä aallokossa ja kaikki tuntui olevan jälleen hyvin. Timo tunsi olonsa niin rauhalliseksi ja mukavaksi, että päätti käpertyä takaisin purjeen alle nukkumaan.

(Jatkuu...)

Timo Oravan purjehdusseikkailu (1/5)

Timo ei suinkaan ollut tavallinen orava. Eihän edes sen nimi alkanut O-kirjaimella, kuten oravilla yleensä. Toisin kuin muut oravat, Timo vietti mielellään aikaa ihmisten ja muiden eläinten seurassa. Niinpä se vierailikin usein kotimetsänsä ulkopuolella. Yksi Timon lempipaikoista oli Helsingin kauppatori, jossa se usein vietti aikaa lokkien kanssa. Vaikka ihmiset eivät olleet kovin innoissaan niiden eväitä tavoittelevista lokeista, Timolle he antoivat päivittäin pähkinöitä ja muita herkkuja.

Eräänä päivänä Timon ollessa jälleen Kauppatorilla alkoi yhtäkkiä sataa kaatamalla. Ei Timo sadetta pelännyt, mutta ihmiset tuntuivat kauhistuvan ja alkoivat sateen alkaessa ryntäillä sinne tänne. Timo katsoi parhaaksi piiloutua lähimpään suojaisaan paikkaan, jottei jäisi ihmisten jalkoihin. Lähin paikka sattui tällä kertaa olemaan Kauppatorin rannassa oleva purjevene, jonka kannella olevan purjeen suojiin Timo pujahti. Purjeen suojassa oli varsin mukavaa ja niinpä Timo lipuikin pian unten maille sateen ropistessa tasaisesti purjekankaaseen. Ja mikäs siinä oli nukkuessa lämpimänä kesäpäivänä, veneen mukavasti keinahdellessa.

(Jatkuu...)

Ketun ja pupun eväsretki

Se ei ehkä ollut tavallista, mutta tämä parivaljakko piti sitä täysin luonnollisena. Nimittäin sitä, että pupu ja kettu olivat parhaat ystävykset. He olivat olleet kavereita jo niin pitkään, etteivät edes muistaneet aikaa jolloin eivät olisi tunteneet toisiaan. Ja aikaa myöten heistä oli muodostunut parivaljakko joka oli aina yhdessä.

Tänään pupu ja kettu olivat lähdössä eväsretkelle. Asiasta oli sovittu jo aikoja sitten, eikä retken siirtäminen siten tullut kyseeseen, vaikka iltapäiväksi oli ennustettu kovaa sadetta. Niinpä ystävykset vetivät sadeasut päälleen ja lähtivät.

He kulkivat halki metsän ja poikki niityn. Mutta yhtäkkiä, juuri ennen kuin he saapuivat eväidensyöntipaikalle, pupu tippui polulla olevaan kuoppaan. Ei pupua onneksi sattunut, mutta kuoppa oli niin syvä, ettei se päässyt sieltä omin avuin pois. ”Auta minua, kettu!” pupu pyysi katsoen hätääntyneenä ylös kettua kohti. Kettu yritti ojentaa käpäliään pupulle, mutta kuoppa oli liian syvä eikä se saanut otetta pupusta.

Kettu katsoi ympärilleen, muttei keksinyt mitä tehdä. Sitten se kuitenkin huomasi lähistöllä olevan kiven. Kivi ei ollut aivan pieni, mutta ehkä juuri ja juuri liikuteltavissa. Se saattaisi olla juuri sopivan kokoinen, että sen voisi tiputtaa kuoppaan satuttamatta pupua, ja pupu pääsisi sen päältä loikkaamaan pois kuopasta. Kettu tepasteli kiven luokse ja työnsi sitä kuoppaa kohden. Kivi ei liikahtanutkaan. ”Minun täytyy pelastaa pupu”, kettu ajatteli ja työnsi kiveä kaikin voimin. Lopulta hän saikin sen liikkumaan vähän kerrallaan kohti kuoppaa.

Kun kettu lopulta sai kiven kuopan reunalle asti, se oli lopen uupunut. ”Varo siellä alhaalla”, se huikkasi pupulle, ”minä tiputan nyt tämän kiven.” Pupu painautui ihan kiinni kuopan vastakkaiseen reunaan ketun kerätessä vielä kerran voimansa. Kivi tipahti kuoppaan. Pupu hyppäsi kiven päälle ja kuinka ollakaan, kiven päältä sen onnistui kuin onnistuikin hypätä pois kuopasta. Pupu hyppi iloisena halaamaan kettua. ”Kiitos ystäväni! Ilman sinua olisin jäänyt kuoppaan.” Kettu hymyili pupulle. ”Sitä vartenhan ystävät ovat”, se sanoi.

Sade oli tällä välin lakannut ja aurinko pilkotti esiin pilvien takaa. Ja niinpä ystävysten eväsretkestä tuli lopulta varsin onnistunut.

Kalevi Kilpikonnan kuumailmapalloretki

Eräänä päivänä koulun jälkeen Kalevi Kilpikonna päätti lähteä ystäviensä kanssa kuumailmapalloretkelle. Kalevi Kilpikonna ei ollut koskaan lentänyt kuumailmapallolla, mutta oli aina ihaillut kotinsa ikkunasta kauniina iltoina taivaalla näkyviä värikkäitä palloja. Pallot näyttivät liikkuvan niin ihanan rauhallisesti, ja ylhäältä pallon korista katsottuna näkymät olisivat varmasti upeat.

Kalevi ja ystävät kiiruhtivat kuumailmapallokentälle. Siellä täytettiin juuri yhtä hienon näköistä puna-keltaista palloa. ”Mahtuuko vielä kyytiin?” Kalevi kysyi pallon vieressä seisovalta mieheltä. ”Mahtuu toki”, mies vastasi ystävällisesti hymyillen. ”Kavutkaa kyytiin vaan.”

Ja niin Kalevi ystävineen astui kuumailmapallon koriin.

Pian kuumailmapallo oli täytetty ja köydet irrotettu. Pallo alkoi kohota kohti korkeuksia. Aluksi kuumailmapallon kori tuntui Kalevista hieman turvattomalta alustalta, mutta kun ystävällinen mies kertoi matkanteon olevan täysin turvallista, ei Kalevia enää jännittänyt.

Maisemat olivat hienot heidän lentäessään järvien, metsien ja peltojen ylitse. Siellä täällä näkyi kyliä ja kaupunkeja. Niiden välillä mutkitteli teitä, joita pitkin autot liikkuivat mustina pisteinä. Välillä Kalevi ystävineen nautti herkullisia eväitä, jotka he kotoa lähtiessään olivat pakanneet reppuihinsa. Ystävällinen mies muistutti heitä, että mitään ei saanut missään tapauksessa tiputtaa alas taivaalla olevasta kuumailmapallosta. Alhaalla maan pinnalla olevilla ei olisi hauskaa, jos heidän päälleen yhtäkkiä tippuisi eväsleipiä.

Kun ystävällinen mies sitten ilmoitti, että kohta laskeuduttaisiin, Kalevi ystävineen harmistui. He olisivat viihtyneet kuumailmapallolennolla kauemminkin. Niinpä he lupasivatkin ystävälliselle miehelle tulevansa pian uudelleen, mutta nyt oli jo korkea aika kiiruhtaa kotiin nukkumaan.

Tiina ravintolassa

Tiina käveli reippaasti jalkakäytävää pitkin vanhempiensa välissä. Hän yritti kovasti vaikuttaa siltä kuin häntä ei olisi jännittänyt ollenkaan, mutta kyllä häntä oikeasti hieman jännitti. Eihän sitä nyt joka päivä ravintolaan päässyt. Tänään oli kuitenkin juhlapäivä ja siksipä Tiina oli nyt matkalla ulos syömään, kuten hänen vanhempansa asian ilmaisivat.

Tiina ehti ajatella kaikenlaista siinä kävellessään, mutta enimmäkseen hän kuitenkin jutteli isän ja äidin kanssa niitä näitä. Ehdittiin puhua säästä ja urheilusta sekä tietysti ravintolasta ennen kuin isä lopulta pysähtyi ja ilmoitti heidän olevan perillä. He astuivat sisään ravintolaan, joka ainakin Tiinan mielestä vaikutti varsin hienolta. Sisällä oli paljon hiljaisempaa kuin ulkona keskustan kaduilla ja Tiinasta tuntui, että olisi sopivampaa kuiskata kuin puhua normaaliäänellä mikäli hänellä tulisi jotain asiaa vanhemmilleen.

Tiinalle oli etukäteen sanottu, että ravintolassa tulisi käyttäytyä nätisti ja Tiina teki luonnollisesti parhaansa. Hän seisoi hiljaa paikallaan isän jutellessa ravintolan eteisessä hovimestarin kanssa. Hovimestari oli juhlalliseen asuun pukeutunut vanhempi herra joka käyttäytyi arvokkaan oloisesti ohjatessaan Tiinan perheen tyhjän pöydän luokse. Ravintolassa oli paljon muitakin ihmisiä ja kaikki pöydät oli katettu todella hienon näköisiksi. Tiina asettui vanhempiensa kanssa heille varattuun pöytään. Hetken kuluttua paikalle tuli tarjoilija joka ojensi heille ruokalistat ja kysyi mitä he tahtoisivat juoda. Tiina tilasi äitinsä luvalla limonadia ja rupesi sitten lukemaan tarjoilijan hänelle ojentamaa lasten ruokalistaa jossa oli ruoka-annosten kuvia.

Hetken kuluttua tarjoilija toi heille heidän tilaamansa juomat ja kysyi olisivatko he valmiita tilaamaan ruokaa. Tiina valitsi lasten lehtipihvin ja ranskalaisia perunoita. Tarjoilija kirjoitti kaikkien tilaukset ylös muistivihkoonsa ja lähti kertomaan niitä kokille. Hetken kuluttua tarjoilija vielä palasi tuomaan heille alkupalaksi lämmintä patonkia. Se oli Tiinan mielestä herkullista.

Kun leivät oli syöty, saivat he vielä odottaa jonkin aikaa ennen kuin pääruoka saapui. Tiina jaksoi istua hienosti paikallaan koko tämän ajan ja jutella vanhempiensa kanssa. Tiinasta oli mukavaa, että kerrankin kenelläkään ei ollut kiire mihinkään. Lopulta tarjoilija toi heille heidän annoksensa. Tiina laittoi vanhempiensa tapaan valkoisen lautasliinan syliinsä ja alkoi syödä ruokaansa nätisti veistä ja haarukkaansa käyttäen. Aivan kuten he olivat kotona harjoitelleet. Ruoka oli herkullista.

Tiinan syötyä lautasensa tyhjäksi, tarjoilija tuli hakemaan lautasen pois ja kysyi maistuisiko jälkiruoka. Tiina nyökkäsi ja tarjoilija toi hänelle jälleen listan, jossa oli tällä kertaa jälkiruokien kuvia. Myös isä ja äiti saivat omat listansa. Kaikki päättivät tilata herkulliselta näyttävät banaanijäätelöannokset. Tiina söi omansa vähintään yhtä reippaasti kuin pääruokansakin.

Kun jälkiruoka oli syöty, isä maksoi tarjoilijalle. Sitten he kiittivät kohteliaasti tarjoilijaa ja hovimestaria ja lähtivät kohti kotia. Tiinan mielestä ravintolassa käynti oli ollut varsin hauskaa ja hän oli tyytyväinen vanhempiensa kehuessa hänen käyttäytyneen niin hyvin, että he voisivat ehkä käydä ravintolassa joskus toistekin. Sillä juuri sitä Tiina oli salaa toivonut.

Katri kutrinkutoja

Katri oli pienestä tytöstä pitäen tykännyt kutomisesta. Koulussa hän oli ollut aina luokan paras kutoja ja häntä pyydettiin kutomaan kaikenlaista. Joku pyysi Katrilta villasukkia, toinen kaulahuivia ja kolmas villapaitaa. Ja Katri kutoi. Hän kutoi ja kutoi. Kutoi aina vaan.

Katrin kutoessa vuodesta toiseen, hänen hiuksensa kasvoivat kuin huomaamatta. Hän ei olisi millään raaskinut leikata niitä, vaikka hiukset olivat jo niin pitkät että häiritsivät kutomista. Langat ja hiukset sekoittuivat Katrin kutoessa ja menivät pahasti solmuun. Katrilla kului pitkä aika ennen kuin hän sai selvitettyä langat ja hiukset irti toisistaan. Kun Katri lopulta sai sotkun selvitettyä, oli hänen leikattava hiuksensa lyhyiksi. Muuten hän ei olisi enää saattanut jatkaa kutomistaan.

Katri ei kuitenkaan hennonut heittää pois pitkiä hiuksiaan, vaan ripusti ne roikkumaan seinälleen. Ne roikkuivat siinä pitkään, yli vuoden ajan. Eräänä päivänä Katri sai kuitenkin ajatuksen: mitäpä jos hän yrittäisi kutoa hiuksistaan jotakin! Katri tarttui tuumasta toimeen ja pian hänen olikin onnistunut kutoa hiuksistaan käsilaukku.

Kaikki Katrin ystävät pitivät laukkua hienona ja tahtoivat itselleen välttämättä samanlaiset. Ja kun Katri oli saanut ne valmiiksi, hänen ovensa taakse tuli aina vain lisää ihmisiä, jotka halusivat lisää samanlaisia käsilaukkuja. Tällä tavalla Katrista siis tuli kutrinkutoja. Hiuksia hän sai läheiseltä kampaajalta sekä ihmisiltä, jotka toivat niitä hänelle halutessaan omista hiuksistaan kudottuja juttuja. Ja niin Katri kutoi onnellisena elämänsä loppuun asti.

Kallen kalaretki

Kalle heräsi aamulla aikaisin. Hän kuuli isänsä jo touhuavan keittiössä ja nousi nopeasti sängystään. Ääntäkään päästämättä Kalle puki vaatteet päälleen ja käveli keittiöön. Isä hymyili Kallelle ja viittasi tätä istumaan pöytään. Aamiainen syötiin reippaasti hiljaisuuden vallitessa, jottei muu perhe heräisi. Kun vatsat oli täytetty leivällä ja puurolla, lähdettiin ulos. Kalle kiiruhti vajan luokse ja tarttui sen seinustalla odottavaan onkeensa. Toiseen käteensä hän nappasi matopurkin. Madot oli kerätty jo edellisenä päivänä valmiiksi juuri tätä aamua ajatellen.

Kalle kiiruhti kohti laituria, jonne isä oli jo ennättänyt. Isä kuuli poikansa tulevan. Hän käänsi katseensa vedestä ja nosti sormen huulilleen hiljaa olemisen merkiksi. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta päivä sarasti jo. Järven takana taivas punersi ja jostain kuului lintujen laulua. Muuten oli aivan hiljaista.

Kalle kurkisti veteen ja näki siellä useita kaloja. Hän tunnisti ne ahveniksi. Isä auttoi laittamaan madon ongenkoukkuun ja Kalle laski koukun varovasti veteen. Kalat säikähtivät hieman veteen laskeutuvaa vierasta esinettä ja niinpä kalamiehet istuutuivat laiturille odottamaan ja nauttimaan raikkaasta aamuilmasta.

Jonkin ajan kuluttua odotus palkittiin ja ongen koho painui veden alle kalan tarttuessa koukkuun. Kalle pomppasi jaloilleen ja nosti ongen ylös vedestä. Koukussa oli kiinni komea ahven. Kalle riemuitsi ja isä irrotti kalan ja laittoi sen tarkoitusta varten mukaan otettuun ämpäriin. Koukkuun pujotettiin uusi mato ja se laskettiin takaisin veteen.

He saivat vielä kolme muutakin kalaa, ennen kuin aurinko oli kunnolla noussut ja oli aika siirtyä muihin askareisiin. Kalle oli varsin tyytyväinen aamun saaliiseensa. Seuraavalla aterialla syötäisiin herkullista kalakeittoa.

Aikku Lapsonen

Useimmat aikuiset tunnistaa lapsia suuremman kokonsa lisäksi käytöksestä. Aikuiset eivät leiki yhtään samalla lailla kuin lapset, eivätkä varsinkaan yhtä paljon. Tästä syystä lapset saattavatkin joskus sanoa aikuisia tylsiksi. Saattavatpa lapset joissain tapauksissa olla oikeassakin, mutta eivät Aikku Lapsosen kohdalla. Hän on nimittäin aivan eri maata.

Aikku on aikuinen. Siten hän on kooltaan suurempi kuin lapset. Aikku on myös lasten mielestä yhtä viisas kuin kuka tahansa aikuinen, mutta toisin kuin muiden aikuisten kohdalla tämä ei tee hänestä tylsää tyyppiä joka puuhailee vain aikuisten juttuja. Päinvastoin. Aikku on lasten mielestä ihan yliveto tyyppi, sillä hän on käytökseltään kuin lapsi itsekin.

Kerran syksyllä ulkona oli hirmuinen myrsky, jollaisen aikana oli aikuisten mielestä parempi pysytellä visusti sisällä, ettei vain kastuisi. Aikku oli kuitenkin lasten kanssa sitä mieltä, että rankkasade oli mitä parhain syy pukea sadevaatteet päälle ja lähteä ulos leikkimään. Niinpä Aikku pukikin itsensä valmiiksi ja keräsi kaikki lähitalojen lapset kanssaan pihalle.

Yhdessä he sitten tekivät hiekkapihalle patoja ja lätäköiden väliin puroja. Kun piha sitten heidän mielestään oli tarpeeksi täynnä vettä, alkoi kilpailu siitä kuka onnistuisi kastelemaan muita eniten lätäkköön hyppäämällä.

Aikuiset katselivat touhua ihmeissään ikkunoista eivätkä ollenkaan ymmärtäneet moisen leikin hauskuutta. Eivät he tajunneet miten mahtavaa lätäköissä hyppiminen oli. Ehkä he eivät olleet koskaan itse kokeilleet sellaista. Tai sitten siitä vain oli niin pitkä aika, että olivat jo ehtineet unohtaa.

Kun Aikku ja lapset keksivät vielä lätäkköleikin jälkeen tehdä kurakakkuja ja leikkiä muitakin kuraleikkejä, olivat kaikki onnellisia. Myös vanhemmat. Tai no, ehkä viimeistään siinä vaiheessa kun lapset illalla nukahtivat nopeasti ja tyytyväisinä omiin sänkyihinsä.

Oravavauvojen purjehdusretki

Kun oravavauvat syntyvät, ne ovat aivan pieniä ja avuttomia. Niin pieniä ja avuttomia, että ne eivät osaa edes syödä itse. Siksi niitä täytyykin oravaäidin syöttää ja hoivata erityisen paljon. Eräässä puussa asui useita oravavauvoja, mutta viime kesänä siellä oli aivan yksi aivan erityinen oravaperhe vauvoineen. Tämän perheen vauvat nimittäin halusivat välttämättä purjehtimaan heti synnyttyään. Halusivat niin kovasti, että lopulta oravaäitikin heltyi ja vei vauvansa merelle.

Päivä oli aurinkoinen. Kevyt tuuli joudutti matkaa ja aallot keinuttivat venettä. Linnut lauloivat taivaalla ja pitivät matkaseuraa oraville näiden purjehtiessa majasaarta kohti. Oravavauvat pitivät purjehtimisesta kovasti ja vilkuttivat parhaansa mukaan linnuille aina näitä nähdessään.

Saareen saavuttuaan oravat tekivät nuotion ja paistoivat sillä nakkeja. Pienet oravavauvat tykkäsivät niistä kovasti. Myös saaresta löytyneet pienet kävyt tekivät kauppansa.

Syötyään vatsansa täyteen oravat päättivät mennä saaressa olevaan saunaan. Pikkuiset oravavauvat eivät oikein tykänneet löylyn heittämisestä, mikä tuntui niiden turkissa ikävänä pistelynä. Muuten ne kuitenkin nauttivat lämpimässä saunassa olemisesta jopa niin paljon, etteivät suostuneet poistumaan saunasta ennen kuin jännittävän päivän jäljiltä nukahtivat lauteille. Vanhemmat tietenkin kantoivat oravavauvat omiin sänkyihinsä veneeseen ja peittelivät heidät varovasti. Ja niin oravavauvat nukkuivat sikeästi koko yön nähden unia kivasta päivästään.

Pieni vaahteranlehti

Pieni vaahteranlehti oli onnellinen. Se oli onnistunut täyttämään tärkeän tehtävänsä: se oli juuri irrottanut otteensa puun latvasta ja katseli nyt viimeistä kertaa maailmaa näin korkealta. Vaikka se oli viettänyt korkeuksissa koko kesän siitä asti kun se oli keväällä työntynyt esiin emovaahteransa oksanhaarasta, näytti maisema nyt jotenkin erilaiselta. Ehkä asioita katselee erilaisin silmin, kun tietää katsovansa niitä viimeisen kerran, se tuumi.

Keväällä kaikki oli ollut pienelle vaahteranlehdelle uutta ja ihmeellistä. Se oli kasvanut vauhdilla ja tutkinut uteliaana maailmaa ympärillään. Oli tullut kesä ja sen myötä elämä oli asettunut paikoilleen. Pieni vaahteranlehti oli tottunut eloonsa osana isoa puuta, vaikka olikin usein murehtinut pientä kokoaan. Se ei nimittäin ollut koskaan kasvanut yhtä suureksi kuin useimmat puun muista lehdistä. Kesän mittaan se oli kuitenkin tottunut siihen ja ymmärtänyt, että pienestä koostaan huolimatta se oli tärkeä osa kokonaisuutta. Juhannukseen, tuohon keskikesän suureen juhlaan mennessä se oli jo lähestulkoon onnistunut unohtamaan pienen kokonsa ja keskittyi kaikin voimin suojaaman ihmisiä ja eläimiä milloin sateelta ja milloin taas liialliselta auringonpaahteelta. Se oppi, että vaikkei yksittäinen lehti yksin paljoa auttanutkaan, yhdessä kaikki puun lehdet saivat ihmeitä aikaan.

Pieni vaahteranlehti leijaili alaspäin ja ohitti puun keskivaiheilla muutaman vielä puussa roikkuvan lehden. Jos olisi ollut tuulisempi päivä, pieni lehti olisi lentänyt kauaksi kotipuustaan, kenties koko pihapiirin ulkopuolelle. Mutta sitä se ei halunnut. Pieni lehti halusi tippua juuri oman puunsa alla olevalle vihreälle ruohomatolle ja oli siksi valinnut tuulettoman päivän irrottaessaan otteensa oksasta.

Vaahteranlehti katseli puun alaoksia ja mietti millaista niillä olisi ollut elää. Erilaista ehkä, mutta ei se silti osannut olla alaoksien lehdille kateellinen. Ei se kannattanut, sillä lehdellä oli ollut ihana kesä.

Leijaileva vaahteranlehti saavutti maan kamaran. Se laskeutui nurmelle ja otti mukavan asennon. Siinä se odottaisi kunnes joku haravoisi sen osaksi lehtikasaa johon lapset saisivat hyppiä. Se saattoi jo kuulla lasten riemunkiljahdukset. Niitä odottaessaan pieni vaahteranlehti nukahti.

Hyppivien possujen syysretki

Olipa kerran joukko varsin erikoisia pikku possuja. Ne olivat kyllä ihan tavallisen possun näköisiä ja kokoisia, mutteivät suinkaan käyttäytyneet normaalin possun tavoin. Kun muut possut yleensä nauttivat kellimisestä ja pyrkivät välttelemään reipasta liikuntaa, nämä possut tykkäsivät hypellä ja liikkua kauaskin kotoaan.

Kerran, kuulaana syyspäivänä, pienin possuista sanoi: ”Kylläpä tekisi mieleni lähteä pienelle hyppimisretkelle”. Tästäkös muut possut innostuivat ja niin oli kohta reput pakattu ja kaikki valmiina hyppyretkelle. Siinäpä vasta näky! Ryhmä possuja hyppimässä tietä pitkin peltojen keskellä kohti vihreätä niittyä. Vastaan käveli kaksi lasta, jotka pysähtyivät katselemaan possujen menoa. Possut heiluttivat sorkkiaan lapsille ja lapset vilkuttivat iloisesti nauraen takaisin. Innostuivat jopa niin, että jatkoivat matkaansa possujen mentyä samalla tavalla itsekin hyppien.

Pian possut saapuivat vihreälle niitylle ja asettuivat syömään eväitään. Eivät ne kuitenkaan malttaneet kaikkia eväitä paikallaan syödä, vaan tekivät siinä lomassa kaikenlaisia temppuja. Kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, voltteja ja sen semmoista. Ruokalepo ei myöskään tainnut olla possujen mieleen, sillä heti eväiden loputtua jatkui matka takaisin kohti kotia – hyppien tietenkin. Koko matkan possut nauroivat ja lauloivat iloisesti, ja niin matkakin tuntui kovin lyhyeltä, vaikka se jonkun mielestä olisi voinut aika pitkä ollakin.

Kotipihalla retken jälkeen vallitsi iloinen tunnelma. Retki oli ollut varsin onnistunut ja kaikki olivat samaa mieltä. Huomenna lähdettäisiin uudestaan, mutta nyt oli aika mennä nukkumaan.

Lelu-Pekka

Olipa kerran muuan Pekka, joka oli aivan hulluna leluihin. Aina kun hän näki kaupassa uuden lelun, oli hänen aivan pakko saada se. Huonoksi onnekseen Pekka oli syntynyt aikana, jolloin uusia leluja ilmestyi kauppoihin koko ajan. Aina oli kaupassa jokin hieman kivempi lelu kuin se edellinen, jonka Pekka oli ostanut.

Pekan ystävät olivat hieman huolissaan hänen käyttäytymisestään. Toisin kuin ennen, ei Pekka enää juuri koskaan ehtinyt heidän kanssaan ulos leikkimään, kaikki hänen aikansa kun kului lelukuvastoja selaillessa. Ystävätkin olivat toki kiinnostuneita uusista leluista ja lukivat kuvastoja mielellään. Mutta eivät he olleet koko ajan uusia leluja ostamassa, heidän mielestään kun nykyisetkin lelut olivat ihan hyviä. Eivätkä he sitä paitsi tienneet mihin olisivat vanhat lelunsa laittaneet jos olisivat ostaneet koko ajan uusia. Eikä muuten tiennyt Pekkakaan. Hänen komeronsa olivat täyttyneet jo ajat sitten ja pihallakin oli röykkiö romua.

Lopulta tuli kuitenkin päivä, jolloin Pekalta loppuivat rahat. Pahinta asiassa oli se, että juuri sinä päivänä saapui kauppoihin uusi Superleluvempele – lelu, jota kaikki lapset olivat odottaneet kuin kuuta nousevaa. Sen huhuttiin olevan ylivoimaisesti paras lelu kautta aikojen.

Pekka pyysi hädissään ystäviltään rahaa, mutta näillä ei ollut lainata tarpeeksi. Olihan superleluvempele todella kallis. Sen sijaan ystävät johdattivat Pekan tämän pihalle romukasan viereen. ”Katso tuota kasaa, Pekka”, he sanoivat. ”Jos olisit jättänyt edes osan noista leluista ostamatta, voisi sinulla nyt olla rahaa superleluvempeleeseen. Lisäksi sinulla olisi ehkä ollut aikaa leikkiä hieman enemmän meidän kanssamme.”

Silloin Pekka ymmärsi, että hänen leluinnostuksensa oli ollut pahasti liioiteltua. Hän päätti lähteä heti leikkimään kavereidensa kanssa. Ja pihalla leikkiessään Pekka tajusi, että hauskinta on sittenkin viettää aikaa yhdessä ystävien seurassa. Eikä hän sen koommin enää kaivannut superleluvempelettä.

Timo muuttaa

Timoa jännitti. Huomenna hänen perheensä muuttaisi uuteen kotiin. Timo oli asunut koko tähänastisen elämänsä ajan kotona – siis siinä yhdessä ja ainoassa kodissa minkä hän tiesi – eikä hän osannut kuvitella millaista olisi asua muualla.

Timoa meinasi hieman itkettääkin, mutta äiti sanoi sen olevan turhaa. Timo tulisi varmasti viihtymään uudessa kodissa. Olihan hän siellä tietysti käynytkin ja kyllähän se ihan mukavalta paikalta vaikutti, paljon tilaa leikkiä ja kaikkea. Mutta silti Timoa aina vaan jännitti. Äidin mukaan se oli ihan luonnollista ja niin kuuluikin jännittää. He juttelivat asiasta vielä hetken ja lopulta Timo nukahti.

Muuttopäivä valkeni aurinkoisena ja Timo heräsi aikaisin ennen muita. Toisin kuin yleensä viikonloppuisin, perhe ei ehtinyt syödä aamiaista yhdessä, sillä Timon vanhemmilla oli vielä paljon kaikenlaista tehtävää. Timosta oli kuitenkin mielenkiintoista katsoa kuinka vanhemmat touhusivat kaikenlaista. Ja aamiaisen jälkeen hän koetti myös parhaansa mukaan auttaa.

Pian koitti aika, jolloin muuttoauto lopulta saapui, ja silloin alkoi kova tavaroiden kantaminen ulos vanhasta kodista. Ikkunasta Timo näki miten kaikki huonekalut ja muuttolaatikot lastattiin pakettiautoon. Kaikki paitsi Timon rakas unilelu. Sen Timo sai pitää sylissään koko matkan uuteen kotiin.

Perille saavuttaessa uusi koti oli aluksi aivan tyhjä, mutta pian se alkoi täyttyä tutuilla tavaroilla. Timon mielestä kaikki oli kovin jännittävää, eikä häntä itkettänyt enää ollenkaan. Pian hän jo leikki uudessa huoneessaan omilla tutuilla leluillaan. Timon mielestä uusi huone oli itse asiassa tosi kiva. Ja keittiössäkin oli kiva syödä pizzaa, jota oli tilattu pizzeriasta muuttopäivän kunniaksi.

Kun sitten tuli ilta ja nukkumaanmenoaika, Timo nukahti tyytyväisenä uudessa kodissa omaan tuttuun sänkyynsä. Yöllä hän näki unia kaikista kivoista leikeistä, joita hän uudessa kodissa tulisi leikkimään.

Pieni viulunsoittaja

Aino oli aina ollut kiinnostunut viuluista. Ensimmäisen kerran hän muisti kuulleensa viulunsoittoa 2-vuotiaana ja oli heti ihastunut siihen. Ainon mielestä mikään ei ollut kauniimman kuuloista kuin taitavan viulistin soitto.

Tänään oli Ainon syntymäpäivä ja kuten tavallista, oli hän jälleen toivonut lahjaksi mahdollisimman paljon viulumusiikkia. Mutta kuinka ollakaan, tällä kertaa hän sai jotain paljon parempaa: Aino sai nimittäin lahjaksi vierailun ihan oikean viulunrakentajan luokse. Aino oli niin innoissaan, että ei meinannut pysyä ollenkaan paikoillaan koko matkan aikana.

Viulunrakentaja asui ihan tavallisen näköisessä pienessä talossa. Ainon astuessa sisään taloon vanha viulunrakentaja tervehti tulijaa iloisesti ja johdatti tämän verstaaseensa. Verstas oli se talon huoneista, jossa hän rakensi viuluja.

Ainon silmät laajenivat hänen astuessaan verstaaseen. Siellä oli paitsi paljon viuluja, myös kaikenlaista muuta jännittävää. Seinillä oli ties minkälaisia työkaluja ja katosta roikkui puoliksi valmiita viuluja. Lukemiensa kirjojen perusteella Aino tunnisti paljon viulun osia. ”Viulu koostuu yhteensä noin seitsemästäkymmenestä eri osasta”, kertoi vanha viulunrakentaja. ”Suurin osa näistä osista liimataan yhteen”, hän jatkoi. Aino ei osannut sanoa mitään, vaan käveli vain haltioissaan ympäri verstasta ja ihasteli. Hän ei uskaltanut koskea mihinkään, sillä hän tiesi viulujen olevan hyvin arvokkaita ja niiden saattavan mennä helposti rikki. ”Viulun rakentaminen kestää kolme kuukautta”, viulunrakentaja jatkoi. ”Siihen käytetään kolmea erilaista puuta, joiden pitää ennen rakentamisen aloittamista antaa kuivua monta vuotta. Niinpä viulun rakentaminen ei ole ihan nopea juttu.”

Aino jatkoi verstaan kiertelyä vanhan viulunrakentajan kertoessa hänelle yhtä ja toista mielenkiintoista viulujen rakentamisesta. Lopulta viulunrakentaja kaivoi kaapistaan pienen viulun. ”Katsos mitä minulla on täällä. Tein tämän ihan sinua varten.” Hän kutsui Ainon luokseen. Viulunrakentajalla oli käsissään hienoin pieni viulu, minkä Aino oli koskaan nähnyt. ”Haluaisitko kenties kokeilla miltä tätä tuntuu soittaa?” viulunrakentaja kysyi. Aino oli niin onnessaan, ettei pystynyt muuta kuin nyökkäämään. Hän ei ollut eläessään vielä koskaan saanut pitää viulua kädessään ja nyt hän saisi soittaa sellaista! Aino otti varovasti viulunrakentajan ojentaman soittimen ja asetti sen olalleen ihan niin kuin oli nähnyt oikeiden viulunsoittajien tekevän televisiossa. Sitten viulunrakentaja ojensi Ainolle vielä jousen ja niin Aino alkoi soittaa viulua. Eihän hän ensimmäistä kertaa soittaessaan mitään ihmeellisyyksiä osannut soittaa, sillä viulu on tunnetusti yksi maailman vaikeimmista soittimista, mutta hyvän äänen hän viulusta sai. Se on jo paljon se, kun ensimmäistä kertaa pitää viulua kädessään. ”Sinulla on selvästi lahjoja viulun soittamiseen”, vanha viulunrakentaja kehui. Siitä päivästä lähtien Aino soitti viuluaan aina kun se vain oli mahdollista – ja kovalla harjoittelulla hänestä tulikin lopulta varsin hyvä viulisti.

Kaksi kaarnalaivaa

Olipa kerran kaunis kesäpäivä. Kaksi kaarnalaivaa, jotka pihan lapset olivat nimenneet Vaahterapurjeeksi ja Haaramastoksi, oli juuri laskettu järveen. Lapset olivat tehneet ne aamupäivällä ja koepurjehdus kalliolle kertyneessä pienessä vesilätäkössä oli sujunut hyvin. Kumpikin laiva oli pysynyt pystyssä ja tuuli oli kuljettanut laivat lätäkön reunalta toiselle. Kaikki oli siis valmista suurempaan seikkailuun.

Niinpä lapset olivat suunnanneet ravitsevan lounaan jälkeen kulkunsa hiekkarannalle, jossa he vanhempien valvovien silmien alla saivat luvan kahlata veteen Vaahterapurje ja Haaramasto käsissään. Ja niin laivat siis päätyivät järven laineille keinumaan. Tuuli ei ollut kovinkaan voimakas, mutta sen verran se kuitenkin kuljetti laivoja, että pian ne olivat lasten käsien ulottumattomissa. Lapset katselivat laivojen menoa hieman haikeina, mutta toisaalta iloisina siitä että olivat onnistuneet tekemään hyvät laivat, jotka purjehtivat hienosti.

Laivojen ylpeät tekijät kahlasivat takaisin rannalle ja juoksivat rantaa pitkin siihen suuntaan, johon Vaahterapurje ja Haaramastokin liikkuivat. Tuuli oli jo hieman yltynyt, mutta laivat purjehtivat hienosti eteenpäin. Niitä ei myöskään tuntunut haittaavan ohi ajavien moottoriveneiden nostattamat aallot. Lapset riemuitsivat laivojen hienosta kulusta. Lopulta laivat kuitenkin hävisivät näkyvistä. Illalla lapset halusivat vielä soutuveneellä käydä katsomassa näkyisikö laivoja, mutta laivoilla tuntui olevan kiire määränpäähänsä, sillä ei niitä enää näkynyt missään.

Vielä nukkumaan mennessäänkin lapset puhuivat innoissaan kaarnalaivoista. Siitä, miten hyvin ne oli tehty ja miten kauas ne purjehtivat. Ja kukapa sitä tietää, ehkä Vaahterapurje ja Haaramasto jonakin päivänä löytävät tiesi juuri sinun luoksesi. Sillä niiden kotijärvi on suuri ja joen järveen yhdistämä meri vielä suurempi.

Kottikärrymies

Oletkos koskaan kuullut puhuttavan kottikärrymiehestä? Tai ehkä jopa nähnyt hänet urheilutapahtumissa käydessäsi? Jos olet kuullut kerrottavan hänestä, voit olla minkä ikäinen tahansa, mutta jos olet nähnyt hänet, olet varmaankin vielä lapsi. Aikuiset eivät kottikärrymiestä voi nähdä – hän kun näyttäytyy vain lapsille. Tästä syystä aikuiset saattavat myös joskus ihmetellä lastensa puheita tuosta kottikärryjä työntävästä pienestä lippalakkipäisestä miehestä. Mutta ei lasten siitä kannata välittää. Onhan nimittäin ymmärrettävää, että sellaista mitä ei voi nähdä, voi olla vaikea tajuta todeksi.

Mutta kuka oikein on tämä kottikärrymies? Minäpä kerron teille. Hän on pienen pieni ihminen, jonka tehtävänä on siivota pieniä roskia urheilupaikoilta. Siksi hänellä on kottikärryt, joihin hän voi roskia kerätä. Useimmiten kottikärrymiehen näkee shortseissa ja t-paidassa sekä lenkkitossuissa. Saattaa hänellä joskus olla enemmänkin vaatetta, varsinkin jos on talvi. Mutta lippalakki. Lippalakki hänellä on aina päässään. Siitä ja kottikärryistä hänet siis tunnistaa varmasti.

Kerronpa vielä miten pieni kottikärrymies voi vaikuttaa suuriin asioihin. Kuten sanottu, kottikärrymiehen tehtävänä on pitää urheilupaikat siistinä. Kottikärrymies suhtautuu tehtäväänsä vakavasti, eikä juuri pidä taukoja työssään. Niinpä hän saattaa joskus ilmaantua paikalle silloinkin, kun käynnissä on suuri urheilutapahtuma. Kerran esimerkiksi pelattiin juuri suurta jalkapallon loppuottelua. Koko maailma istui televisioiden ääressä katsomassa, kun yksi maailman parhaista jalkapallon pelaajista asettui laukomaan ratkaisevaa rangaistuspotkua. Samaan aikaan kottikärrymies oli kuitenkin nähnyt kentällä roskan ja saapui poistamaan sitä. Lopputuloksena oli, että vaikka pelaajan potku oikeastaan epäonnistui aika lailla, pallo sattui muuttamaan hivenen verran suuntaansa kottikärrymiestä hipaistuaan – ja lopputuloksena oli maali. Tämän maalin ansiosta pelaajan joukkue voitti. Ei pelaaja kottikärrymiestä kiittänyt, sillä eihän hän edes nähnyt häntä. Eikä nähnyt kukaan muukaan, paitsi ehkä joku peliä seuranneista lapsista. Mutta heitä eivät aikuiset tietenkään uskoneet.

Jos siis näet joskus urheilutapahtumissa ihmeellisyyksiä, katso tarkasti ympärillesi. Saatat hyvinkin nähdä kottikärrymiehen hoitamassa tärkeätä tehtäväänsä.

Leevi Lehtikirva

Leevi Lehtikirva oli tylsistynyt. Se oli viettänyt koko tähänastisen elämänsä lehdillä leikkien ja nyt siitä tuntui kuin se olisi jo nähnyt kaikki maailman lehdet. Leevi halusi seikkailemaan. Se ei halunnut viettää taas kerran koko päivää kotipuussaan. Ei, vaikka aurinko paistoi ja vihreällä patjalla oli leppoisaa kelliä.

Ja niin Leevi pakkasi reppunsa ja lähti. Se laskeutui alas kotipuustaan. Puun juurella se huomasi seisovansa jollain kovalla ja mustalla alustalla. Alusta oli niin kuuma, että se meinasi jopa hieman polttaa Leevin jalkoja. Niinpä Leevi lähti nopeasti liikkeelle.

Leevi kulki umpimähkään valitsemaansa suuntaan. Hetken kuluttua se kuitenkin törmäsi johonkin kiiltävään ja kaarevaan seinään. Leevi vilkaisi ylöspäin. Pyöreä torni näytti jatkuvan taivaaseen asti, mutta kuitenkin juuri ennen taivasta Leevi kuvitteli näkevänsä jotakin. Aivan kuin tornin huipulle olisi kiinnitetty jättiläismäinen levy. Leevi ei ymmärtänyt asiaa lainkaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kummastella asiaa kauaa, sillä kova ääni keskeytti pian hänen ajatuksensa. Suuri, suorastaan jättiläismäinen hahmo peitti auringon pysähtyessään Leevin lähelle. Ja samalla torni alkoi heilua ja huojua. Leevi hätääntyi. Mitä jos torni kaatuisi ja hän jäisi sen alle! Tämä seikkailu ei tuntunut Leevistä enää ollenkaan kivalta ja niinpä hän lähti nopeasti takaisin kohti kotipuutaan. Hän juoksi kunnes pääsi puun juurelle. Leevi huokaisi helpotuksesta ja kiipesi ylös lehdelle.

Illalla Leevi kertoi seikkailustaan vanhemmilleen. Vanhemmat selittivät, että iso pyöreä torni oli ollut liikennemerkki ja auringon peittänyt hahmo puolestaan ihminen. Eikä niitä ollut mitään syytä pelätä. Leevi nauroi itsekin. Mutta sen verran jännittävä päivä kyllä oli ollut, ettei hän enää kaivannut seikkailuja, vaan käpertyi omaan sänkyynsä nukkumaan.

Vanha tarinankertoja

Olipa kerran kiertävä tarinankertoja. Hän oli jo hyvin vanha mies. Itse asiassa vanhimmatkaan ihmiset eivät muistaneet aikaa jolloin tarinankertoja ei silloin tällöin olisi poikennut heidän kyläänsä vierailulle. Tarinankertojan ilmestyessä näkyviin taivaanrannassa kiiruhti hänet ensimmäisenä havainnut kyläläinen aina kertomaan havainnostaan muille. Tämän kuultuaan kaikki, niin lapset kuin aikuisetkin, lähtivät vanhaa tarinankertojaa vastaan. Tarinankertoja oli aina yhtä ilahtunut lämpimästä vastaanotosta ja palkitsikin kyläläiset usein lyhyellä tarinalla jo heidän vielä kulkiessaan kohti kylää.

Kylään saavuttuaan väkijoukko ohjasi Tarinankertojan kylän torille, tai sitten lämmintunnelmaiseen ravintolaan mikäli oli talvi. Vanhukselle osoitettiin mukava tuoli ja hänen eteensä kannettiin ruokaa ja juomaa. Olihan hänen matkansa todennäköisesti ollut pitkä, vaikkei kukaan koskaan tiennytkään mistä tämä oli tulossa tai minne menossa.

Tarinankertoja söi aluksi hetken hiljaisuuden vallitessa. Tämä oli hänen tapansa kohottaa jännitystä yleisön keskuudessa – ja siinä hän onnistuikin oivallisesti. Lopulta kaikki pidättivät hengitystään odottaessaan tarinan alkua. Ja silloin vanhus aloitti senkertaisen tarinansa. Aina yhtä yllättäen, vaikka juuri sitähän kaikki olivat koko ajan odottaneet.

Tarinan aikana kaikki kuuntelivat hiiren hiljaa. Vain silloin tällöin kuului yleisön joukosta ihastunut huokaus tai huudahdus. Kaikki halusivat kuulla tarinan mahdollisimman tarkkaan, sillä he tiesivät, että tarinaa tultaisiin kertomaan kylällä kerta toisensa jälkeen vielä vuosikausia.

Tarinan saavuttaessa huipennuksensa oli niin hiljaista, että saattoi melkein kuulla pöllöjen huhuilevan naapurikylän lähistöllä. Kun tarina sitten loppui, huokailivat kaikki ihastuksesta ja taputtivat pitkään ja hartaasti käsiään yhteen.

Tarinankertojan lähtiessä kylästä annettiin hänelle aina riittävästi evästä mukaan ja toivotettiin pian tervetulleeksi uudelleen. Sillä hyviä tarinoita ei kenenkään mielestä voinut kuulla liian usein.