Kaksi kaarnalaivaa

Olipa kerran kaunis kesäpäivä. Kaksi kaarnalaivaa, jotka pihan lapset olivat nimenneet Vaahterapurjeeksi ja Haaramastoksi, oli juuri laskettu järveen. Lapset olivat tehneet ne aamupäivällä ja koepurjehdus kalliolle kertyneessä pienessä vesilätäkössä oli sujunut hyvin. Kumpikin laiva oli pysynyt pystyssä ja tuuli oli kuljettanut laivat lätäkön reunalta toiselle. Kaikki oli siis valmista suurempaan seikkailuun.

Niinpä lapset olivat suunnanneet ravitsevan lounaan jälkeen kulkunsa hiekkarannalle, jossa he vanhempien valvovien silmien alla saivat luvan kahlata veteen Vaahterapurje ja Haaramasto käsissään. Ja niin laivat siis päätyivät järven laineille keinumaan. Tuuli ei ollut kovinkaan voimakas, mutta sen verran se kuitenkin kuljetti laivoja, että pian ne olivat lasten käsien ulottumattomissa. Lapset katselivat laivojen menoa hieman haikeina, mutta toisaalta iloisina siitä että olivat onnistuneet tekemään hyvät laivat, jotka purjehtivat hienosti.

Laivojen ylpeät tekijät kahlasivat takaisin rannalle ja juoksivat rantaa pitkin siihen suuntaan, johon Vaahterapurje ja Haaramastokin liikkuivat. Tuuli oli jo hieman yltynyt, mutta laivat purjehtivat hienosti eteenpäin. Niitä ei myöskään tuntunut haittaavan ohi ajavien moottoriveneiden nostattamat aallot. Lapset riemuitsivat laivojen hienosta kulusta. Lopulta laivat kuitenkin hävisivät näkyvistä. Illalla lapset halusivat vielä soutuveneellä käydä katsomassa näkyisikö laivoja, mutta laivoilla tuntui olevan kiire määränpäähänsä, sillä ei niitä enää näkynyt missään.

Vielä nukkumaan mennessäänkin lapset puhuivat innoissaan kaarnalaivoista. Siitä, miten hyvin ne oli tehty ja miten kauas ne purjehtivat. Ja kukapa sitä tietää, ehkä Vaahterapurje ja Haaramasto jonakin päivänä löytävät tiesi juuri sinun luoksesi. Sillä niiden kotijärvi on suuri ja joen järveen yhdistämä meri vielä suurempi.