Timo muuttaa

Timoa jännitti. Huomenna hänen perheensä muuttaisi uuteen kotiin. Timo oli asunut koko tähänastisen elämänsä ajan kotona – siis siinä yhdessä ja ainoassa kodissa minkä hän tiesi – eikä hän osannut kuvitella millaista olisi asua muualla.

Timoa meinasi hieman itkettääkin, mutta äiti sanoi sen olevan turhaa. Timo tulisi varmasti viihtymään uudessa kodissa. Olihan hän siellä tietysti käynytkin ja kyllähän se ihan mukavalta paikalta vaikutti, paljon tilaa leikkiä ja kaikkea. Mutta silti Timoa aina vaan jännitti. Äidin mukaan se oli ihan luonnollista ja niin kuuluikin jännittää. He juttelivat asiasta vielä hetken ja lopulta Timo nukahti.

Muuttopäivä valkeni aurinkoisena ja Timo heräsi aikaisin ennen muita. Toisin kuin yleensä viikonloppuisin, perhe ei ehtinyt syödä aamiaista yhdessä, sillä Timon vanhemmilla oli vielä paljon kaikenlaista tehtävää. Timosta oli kuitenkin mielenkiintoista katsoa kuinka vanhemmat touhusivat kaikenlaista. Ja aamiaisen jälkeen hän koetti myös parhaansa mukaan auttaa.

Pian koitti aika, jolloin muuttoauto lopulta saapui, ja silloin alkoi kova tavaroiden kantaminen ulos vanhasta kodista. Ikkunasta Timo näki miten kaikki huonekalut ja muuttolaatikot lastattiin pakettiautoon. Kaikki paitsi Timon rakas unilelu. Sen Timo sai pitää sylissään koko matkan uuteen kotiin.

Perille saavuttaessa uusi koti oli aluksi aivan tyhjä, mutta pian se alkoi täyttyä tutuilla tavaroilla. Timon mielestä kaikki oli kovin jännittävää, eikä häntä itkettänyt enää ollenkaan. Pian hän jo leikki uudessa huoneessaan omilla tutuilla leluillaan. Timon mielestä uusi huone oli itse asiassa tosi kiva. Ja keittiössäkin oli kiva syödä pizzaa, jota oli tilattu pizzeriasta muuttopäivän kunniaksi.

Kun sitten tuli ilta ja nukkumaanmenoaika, Timo nukahti tyytyväisenä uudessa kodissa omaan tuttuun sänkyynsä. Yöllä hän näki unia kaikista kivoista leikeistä, joita hän uudessa kodissa tulisi leikkimään.

Pieni viulunsoittaja

Aino oli aina ollut kiinnostunut viuluista. Ensimmäisen kerran hän muisti kuulleensa viulunsoittoa 2-vuotiaana ja oli heti ihastunut siihen. Ainon mielestä mikään ei ollut kauniimman kuuloista kuin taitavan viulistin soitto.

Tänään oli Ainon syntymäpäivä ja kuten tavallista, oli hän jälleen toivonut lahjaksi mahdollisimman paljon viulumusiikkia. Mutta kuinka ollakaan, tällä kertaa hän sai jotain paljon parempaa: Aino sai nimittäin lahjaksi vierailun ihan oikean viulunrakentajan luokse. Aino oli niin innoissaan, että ei meinannut pysyä ollenkaan paikoillaan koko matkan aikana.

Viulunrakentaja asui ihan tavallisen näköisessä pienessä talossa. Ainon astuessa sisään taloon vanha viulunrakentaja tervehti tulijaa iloisesti ja johdatti tämän verstaaseensa. Verstas oli se talon huoneista, jossa hän rakensi viuluja.

Ainon silmät laajenivat hänen astuessaan verstaaseen. Siellä oli paitsi paljon viuluja, myös kaikenlaista muuta jännittävää. Seinillä oli ties minkälaisia työkaluja ja katosta roikkui puoliksi valmiita viuluja. Lukemiensa kirjojen perusteella Aino tunnisti paljon viulun osia. ”Viulu koostuu yhteensä noin seitsemästäkymmenestä eri osasta”, kertoi vanha viulunrakentaja. ”Suurin osa näistä osista liimataan yhteen”, hän jatkoi. Aino ei osannut sanoa mitään, vaan käveli vain haltioissaan ympäri verstasta ja ihasteli. Hän ei uskaltanut koskea mihinkään, sillä hän tiesi viulujen olevan hyvin arvokkaita ja niiden saattavan mennä helposti rikki. ”Viulun rakentaminen kestää kolme kuukautta”, viulunrakentaja jatkoi. ”Siihen käytetään kolmea erilaista puuta, joiden pitää ennen rakentamisen aloittamista antaa kuivua monta vuotta. Niinpä viulun rakentaminen ei ole ihan nopea juttu.”

Aino jatkoi verstaan kiertelyä vanhan viulunrakentajan kertoessa hänelle yhtä ja toista mielenkiintoista viulujen rakentamisesta. Lopulta viulunrakentaja kaivoi kaapistaan pienen viulun. ”Katsos mitä minulla on täällä. Tein tämän ihan sinua varten.” Hän kutsui Ainon luokseen. Viulunrakentajalla oli käsissään hienoin pieni viulu, minkä Aino oli koskaan nähnyt. ”Haluaisitko kenties kokeilla miltä tätä tuntuu soittaa?” viulunrakentaja kysyi. Aino oli niin onnessaan, ettei pystynyt muuta kuin nyökkäämään. Hän ei ollut eläessään vielä koskaan saanut pitää viulua kädessään ja nyt hän saisi soittaa sellaista! Aino otti varovasti viulunrakentajan ojentaman soittimen ja asetti sen olalleen ihan niin kuin oli nähnyt oikeiden viulunsoittajien tekevän televisiossa. Sitten viulunrakentaja ojensi Ainolle vielä jousen ja niin Aino alkoi soittaa viulua. Eihän hän ensimmäistä kertaa soittaessaan mitään ihmeellisyyksiä osannut soittaa, sillä viulu on tunnetusti yksi maailman vaikeimmista soittimista, mutta hyvän äänen hän viulusta sai. Se on jo paljon se, kun ensimmäistä kertaa pitää viulua kädessään. ”Sinulla on selvästi lahjoja viulun soittamiseen”, vanha viulunrakentaja kehui. Siitä päivästä lähtien Aino soitti viuluaan aina kun se vain oli mahdollista – ja kovalla harjoittelulla hänestä tulikin lopulta varsin hyvä viulisti.

Kaksi kaarnalaivaa

Olipa kerran kaunis kesäpäivä. Kaksi kaarnalaivaa, jotka pihan lapset olivat nimenneet Vaahterapurjeeksi ja Haaramastoksi, oli juuri laskettu järveen. Lapset olivat tehneet ne aamupäivällä ja koepurjehdus kalliolle kertyneessä pienessä vesilätäkössä oli sujunut hyvin. Kumpikin laiva oli pysynyt pystyssä ja tuuli oli kuljettanut laivat lätäkön reunalta toiselle. Kaikki oli siis valmista suurempaan seikkailuun.

Niinpä lapset olivat suunnanneet ravitsevan lounaan jälkeen kulkunsa hiekkarannalle, jossa he vanhempien valvovien silmien alla saivat luvan kahlata veteen Vaahterapurje ja Haaramasto käsissään. Ja niin laivat siis päätyivät järven laineille keinumaan. Tuuli ei ollut kovinkaan voimakas, mutta sen verran se kuitenkin kuljetti laivoja, että pian ne olivat lasten käsien ulottumattomissa. Lapset katselivat laivojen menoa hieman haikeina, mutta toisaalta iloisina siitä että olivat onnistuneet tekemään hyvät laivat, jotka purjehtivat hienosti.

Laivojen ylpeät tekijät kahlasivat takaisin rannalle ja juoksivat rantaa pitkin siihen suuntaan, johon Vaahterapurje ja Haaramastokin liikkuivat. Tuuli oli jo hieman yltynyt, mutta laivat purjehtivat hienosti eteenpäin. Niitä ei myöskään tuntunut haittaavan ohi ajavien moottoriveneiden nostattamat aallot. Lapset riemuitsivat laivojen hienosta kulusta. Lopulta laivat kuitenkin hävisivät näkyvistä. Illalla lapset halusivat vielä soutuveneellä käydä katsomassa näkyisikö laivoja, mutta laivoilla tuntui olevan kiire määränpäähänsä, sillä ei niitä enää näkynyt missään.

Vielä nukkumaan mennessäänkin lapset puhuivat innoissaan kaarnalaivoista. Siitä, miten hyvin ne oli tehty ja miten kauas ne purjehtivat. Ja kukapa sitä tietää, ehkä Vaahterapurje ja Haaramasto jonakin päivänä löytävät tiesi juuri sinun luoksesi. Sillä niiden kotijärvi on suuri ja joen järveen yhdistämä meri vielä suurempi.

Kottikärrymies

Oletkos koskaan kuullut puhuttavan kottikärrymiehestä? Tai ehkä jopa nähnyt hänet urheilutapahtumissa käydessäsi? Jos olet kuullut kerrottavan hänestä, voit olla minkä ikäinen tahansa, mutta jos olet nähnyt hänet, olet varmaankin vielä lapsi. Aikuiset eivät kottikärrymiestä voi nähdä – hän kun näyttäytyy vain lapsille. Tästä syystä aikuiset saattavat myös joskus ihmetellä lastensa puheita tuosta kottikärryjä työntävästä pienestä lippalakkipäisestä miehestä. Mutta ei lasten siitä kannata välittää. Onhan nimittäin ymmärrettävää, että sellaista mitä ei voi nähdä, voi olla vaikea tajuta todeksi.

Mutta kuka oikein on tämä kottikärrymies? Minäpä kerron teille. Hän on pienen pieni ihminen, jonka tehtävänä on siivota pieniä roskia urheilupaikoilta. Siksi hänellä on kottikärryt, joihin hän voi roskia kerätä. Useimmiten kottikärrymiehen näkee shortseissa ja t-paidassa sekä lenkkitossuissa. Saattaa hänellä joskus olla enemmänkin vaatetta, varsinkin jos on talvi. Mutta lippalakki. Lippalakki hänellä on aina päässään. Siitä ja kottikärryistä hänet siis tunnistaa varmasti.

Kerronpa vielä miten pieni kottikärrymies voi vaikuttaa suuriin asioihin. Kuten sanottu, kottikärrymiehen tehtävänä on pitää urheilupaikat siistinä. Kottikärrymies suhtautuu tehtäväänsä vakavasti, eikä juuri pidä taukoja työssään. Niinpä hän saattaa joskus ilmaantua paikalle silloinkin, kun käynnissä on suuri urheilutapahtuma. Kerran esimerkiksi pelattiin juuri suurta jalkapallon loppuottelua. Koko maailma istui televisioiden ääressä katsomassa, kun yksi maailman parhaista jalkapallon pelaajista asettui laukomaan ratkaisevaa rangaistuspotkua. Samaan aikaan kottikärrymies oli kuitenkin nähnyt kentällä roskan ja saapui poistamaan sitä. Lopputuloksena oli, että vaikka pelaajan potku oikeastaan epäonnistui aika lailla, pallo sattui muuttamaan hivenen verran suuntaansa kottikärrymiestä hipaistuaan – ja lopputuloksena oli maali. Tämän maalin ansiosta pelaajan joukkue voitti. Ei pelaaja kottikärrymiestä kiittänyt, sillä eihän hän edes nähnyt häntä. Eikä nähnyt kukaan muukaan, paitsi ehkä joku peliä seuranneista lapsista. Mutta heitä eivät aikuiset tietenkään uskoneet.

Jos siis näet joskus urheilutapahtumissa ihmeellisyyksiä, katso tarkasti ympärillesi. Saatat hyvinkin nähdä kottikärrymiehen hoitamassa tärkeätä tehtäväänsä.

Leevi Lehtikirva

Leevi Lehtikirva oli tylsistynyt. Se oli viettänyt koko tähänastisen elämänsä lehdillä leikkien ja nyt siitä tuntui kuin se olisi jo nähnyt kaikki maailman lehdet. Leevi halusi seikkailemaan. Se ei halunnut viettää taas kerran koko päivää kotipuussaan. Ei, vaikka aurinko paistoi ja vihreällä patjalla oli leppoisaa kelliä.

Ja niin Leevi pakkasi reppunsa ja lähti. Se laskeutui alas kotipuustaan. Puun juurella se huomasi seisovansa jollain kovalla ja mustalla alustalla. Alusta oli niin kuuma, että se meinasi jopa hieman polttaa Leevin jalkoja. Niinpä Leevi lähti nopeasti liikkeelle.

Leevi kulki umpimähkään valitsemaansa suuntaan. Hetken kuluttua se kuitenkin törmäsi johonkin kiiltävään ja kaarevaan seinään. Leevi vilkaisi ylöspäin. Pyöreä torni näytti jatkuvan taivaaseen asti, mutta kuitenkin juuri ennen taivasta Leevi kuvitteli näkevänsä jotakin. Aivan kuin tornin huipulle olisi kiinnitetty jättiläismäinen levy. Leevi ei ymmärtänyt asiaa lainkaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kummastella asiaa kauaa, sillä kova ääni keskeytti pian hänen ajatuksensa. Suuri, suorastaan jättiläismäinen hahmo peitti auringon pysähtyessään Leevin lähelle. Ja samalla torni alkoi heilua ja huojua. Leevi hätääntyi. Mitä jos torni kaatuisi ja hän jäisi sen alle! Tämä seikkailu ei tuntunut Leevistä enää ollenkaan kivalta ja niinpä hän lähti nopeasti takaisin kohti kotipuutaan. Hän juoksi kunnes pääsi puun juurelle. Leevi huokaisi helpotuksesta ja kiipesi ylös lehdelle.

Illalla Leevi kertoi seikkailustaan vanhemmilleen. Vanhemmat selittivät, että iso pyöreä torni oli ollut liikennemerkki ja auringon peittänyt hahmo puolestaan ihminen. Eikä niitä ollut mitään syytä pelätä. Leevi nauroi itsekin. Mutta sen verran jännittävä päivä kyllä oli ollut, ettei hän enää kaivannut seikkailuja, vaan käpertyi omaan sänkyynsä nukkumaan.

Vanha tarinankertoja

Olipa kerran kiertävä tarinankertoja. Hän oli jo hyvin vanha mies. Itse asiassa vanhimmatkaan ihmiset eivät muistaneet aikaa jolloin tarinankertoja ei silloin tällöin olisi poikennut heidän kyläänsä vierailulle. Tarinankertojan ilmestyessä näkyviin taivaanrannassa kiiruhti hänet ensimmäisenä havainnut kyläläinen aina kertomaan havainnostaan muille. Tämän kuultuaan kaikki, niin lapset kuin aikuisetkin, lähtivät vanhaa tarinankertojaa vastaan. Tarinankertoja oli aina yhtä ilahtunut lämpimästä vastaanotosta ja palkitsikin kyläläiset usein lyhyellä tarinalla jo heidän vielä kulkiessaan kohti kylää.

Kylään saavuttuaan väkijoukko ohjasi Tarinankertojan kylän torille, tai sitten lämmintunnelmaiseen ravintolaan mikäli oli talvi. Vanhukselle osoitettiin mukava tuoli ja hänen eteensä kannettiin ruokaa ja juomaa. Olihan hänen matkansa todennäköisesti ollut pitkä, vaikkei kukaan koskaan tiennytkään mistä tämä oli tulossa tai minne menossa.

Tarinankertoja söi aluksi hetken hiljaisuuden vallitessa. Tämä oli hänen tapansa kohottaa jännitystä yleisön keskuudessa – ja siinä hän onnistuikin oivallisesti. Lopulta kaikki pidättivät hengitystään odottaessaan tarinan alkua. Ja silloin vanhus aloitti senkertaisen tarinansa. Aina yhtä yllättäen, vaikka juuri sitähän kaikki olivat koko ajan odottaneet.

Tarinan aikana kaikki kuuntelivat hiiren hiljaa. Vain silloin tällöin kuului yleisön joukosta ihastunut huokaus tai huudahdus. Kaikki halusivat kuulla tarinan mahdollisimman tarkkaan, sillä he tiesivät, että tarinaa tultaisiin kertomaan kylällä kerta toisensa jälkeen vielä vuosikausia.

Tarinan saavuttaessa huipennuksensa oli niin hiljaista, että saattoi melkein kuulla pöllöjen huhuilevan naapurikylän lähistöllä. Kun tarina sitten loppui, huokailivat kaikki ihastuksesta ja taputtivat pitkään ja hartaasti käsiään yhteen.

Tarinankertojan lähtiessä kylästä annettiin hänelle aina riittävästi evästä mukaan ja toivotettiin pian tervetulleeksi uudelleen. Sillä hyviä tarinoita ei kenenkään mielestä voinut kuulla liian usein.