Ketun ja pupun eväsretki

Se ei ehkä ollut tavallista, mutta tämä parivaljakko piti sitä täysin luonnollisena. Nimittäin sitä, että pupu ja kettu olivat parhaat ystävykset. He olivat olleet kavereita jo niin pitkään, etteivät edes muistaneet aikaa jolloin eivät olisi tunteneet toisiaan. Ja aikaa myöten heistä oli muodostunut parivaljakko joka oli aina yhdessä.

Tänään pupu ja kettu olivat lähdössä eväsretkelle. Asiasta oli sovittu jo aikoja sitten, eikä retken siirtäminen siten tullut kyseeseen, vaikka iltapäiväksi oli ennustettu kovaa sadetta. Niinpä ystävykset vetivät sadeasut päälleen ja lähtivät.

He kulkivat halki metsän ja poikki niityn. Mutta yhtäkkiä, juuri ennen kuin he saapuivat eväidensyöntipaikalle, pupu tippui polulla olevaan kuoppaan. Ei pupua onneksi sattunut, mutta kuoppa oli niin syvä, ettei se päässyt sieltä omin avuin pois. ”Auta minua, kettu!” pupu pyysi katsoen hätääntyneenä ylös kettua kohti. Kettu yritti ojentaa käpäliään pupulle, mutta kuoppa oli liian syvä eikä se saanut otetta pupusta.

Kettu katsoi ympärilleen, muttei keksinyt mitä tehdä. Sitten se kuitenkin huomasi lähistöllä olevan kiven. Kivi ei ollut aivan pieni, mutta ehkä juuri ja juuri liikuteltavissa. Se saattaisi olla juuri sopivan kokoinen, että sen voisi tiputtaa kuoppaan satuttamatta pupua, ja pupu pääsisi sen päältä loikkaamaan pois kuopasta. Kettu tepasteli kiven luokse ja työnsi sitä kuoppaa kohden. Kivi ei liikahtanutkaan. ”Minun täytyy pelastaa pupu”, kettu ajatteli ja työnsi kiveä kaikin voimin. Lopulta hän saikin sen liikkumaan vähän kerrallaan kohti kuoppaa.

Kun kettu lopulta sai kiven kuopan reunalle asti, se oli lopen uupunut. ”Varo siellä alhaalla”, se huikkasi pupulle, ”minä tiputan nyt tämän kiven.” Pupu painautui ihan kiinni kuopan vastakkaiseen reunaan ketun kerätessä vielä kerran voimansa. Kivi tipahti kuoppaan. Pupu hyppäsi kiven päälle ja kuinka ollakaan, kiven päältä sen onnistui kuin onnistuikin hypätä pois kuopasta. Pupu hyppi iloisena halaamaan kettua. ”Kiitos ystäväni! Ilman sinua olisin jäänyt kuoppaan.” Kettu hymyili pupulle. ”Sitä vartenhan ystävät ovat”, se sanoi.

Sade oli tällä välin lakannut ja aurinko pilkotti esiin pilvien takaa. Ja niinpä ystävysten eväsretkestä tuli lopulta varsin onnistunut.