Olipa kerran muuan Pekka, joka
oli aivan hulluna leluihin. Aina kun hän näki kaupassa uuden lelun, oli hänen
aivan pakko saada se. Huonoksi onnekseen Pekka oli syntynyt aikana, jolloin
uusia leluja ilmestyi kauppoihin koko ajan. Aina oli kaupassa jokin hieman
kivempi lelu kuin se edellinen, jonka Pekka oli ostanut.
Pekan ystävät olivat hieman
huolissaan hänen käyttäytymisestään. Toisin kuin ennen, ei Pekka enää juuri
koskaan ehtinyt heidän kanssaan ulos leikkimään, kaikki hänen aikansa kun kului
lelukuvastoja selaillessa. Ystävätkin olivat toki kiinnostuneita uusista
leluista ja lukivat kuvastoja mielellään. Mutta eivät he olleet koko ajan uusia
leluja ostamassa, heidän mielestään kun nykyisetkin lelut olivat ihan hyviä.
Eivätkä he sitä paitsi tienneet mihin olisivat vanhat lelunsa laittaneet jos
olisivat ostaneet koko ajan uusia. Eikä muuten tiennyt Pekkakaan. Hänen
komeronsa olivat täyttyneet jo ajat sitten ja pihallakin oli röykkiö romua.
Lopulta tuli kuitenkin päivä,
jolloin Pekalta loppuivat rahat. Pahinta asiassa oli se, että juuri sinä
päivänä saapui kauppoihin uusi Superleluvempele
– lelu, jota kaikki lapset olivat odottaneet kuin kuuta nousevaa. Sen huhuttiin
olevan ylivoimaisesti paras lelu kautta aikojen.
Pekka pyysi hädissään ystäviltään
rahaa, mutta näillä ei ollut lainata tarpeeksi. Olihan superleluvempele todella
kallis. Sen sijaan ystävät johdattivat Pekan tämän pihalle romukasan viereen.
”Katso tuota kasaa, Pekka”, he sanoivat. ”Jos olisit jättänyt edes osan noista
leluista ostamatta, voisi sinulla nyt olla rahaa superleluvempeleeseen. Lisäksi
sinulla olisi ehkä ollut aikaa leikkiä hieman enemmän meidän kanssamme.”
Silloin Pekka ymmärsi, että
hänen leluinnostuksensa oli ollut pahasti liioiteltua. Hän päätti lähteä heti
leikkimään kavereidensa kanssa. Ja pihalla leikkiessään Pekka tajusi, että
hauskinta on sittenkin viettää aikaa yhdessä ystävien seurassa. Eikä hän sen
koommin enää kaivannut superleluvempelettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti