Katri kutrinkutoja

Katri oli pienestä tytöstä pitäen tykännyt kutomisesta. Koulussa hän oli ollut aina luokan paras kutoja ja häntä pyydettiin kutomaan kaikenlaista. Joku pyysi Katrilta villasukkia, toinen kaulahuivia ja kolmas villapaitaa. Ja Katri kutoi. Hän kutoi ja kutoi. Kutoi aina vaan.

Katrin kutoessa vuodesta toiseen, hänen hiuksensa kasvoivat kuin huomaamatta. Hän ei olisi millään raaskinut leikata niitä, vaikka hiukset olivat jo niin pitkät että häiritsivät kutomista. Langat ja hiukset sekoittuivat Katrin kutoessa ja menivät pahasti solmuun. Katrilla kului pitkä aika ennen kuin hän sai selvitettyä langat ja hiukset irti toisistaan. Kun Katri lopulta sai sotkun selvitettyä, oli hänen leikattava hiuksensa lyhyiksi. Muuten hän ei olisi enää saattanut jatkaa kutomistaan.

Katri ei kuitenkaan hennonut heittää pois pitkiä hiuksiaan, vaan ripusti ne roikkumaan seinälleen. Ne roikkuivat siinä pitkään, yli vuoden ajan. Eräänä päivänä Katri sai kuitenkin ajatuksen: mitäpä jos hän yrittäisi kutoa hiuksistaan jotakin! Katri tarttui tuumasta toimeen ja pian hänen olikin onnistunut kutoa hiuksistaan käsilaukku.

Kaikki Katrin ystävät pitivät laukkua hienona ja tahtoivat itselleen välttämättä samanlaiset. Ja kun Katri oli saanut ne valmiiksi, hänen ovensa taakse tuli aina vain lisää ihmisiä, jotka halusivat lisää samanlaisia käsilaukkuja. Tällä tavalla Katrista siis tuli kutrinkutoja. Hiuksia hän sai läheiseltä kampaajalta sekä ihmisiltä, jotka toivat niitä hänelle halutessaan omista hiuksistaan kudottuja juttuja. Ja niin Katri kutoi onnellisena elämänsä loppuun asti.

Kallen kalaretki

Kalle heräsi aamulla aikaisin. Hän kuuli isänsä jo touhuavan keittiössä ja nousi nopeasti sängystään. Ääntäkään päästämättä Kalle puki vaatteet päälleen ja käveli keittiöön. Isä hymyili Kallelle ja viittasi tätä istumaan pöytään. Aamiainen syötiin reippaasti hiljaisuuden vallitessa, jottei muu perhe heräisi. Kun vatsat oli täytetty leivällä ja puurolla, lähdettiin ulos. Kalle kiiruhti vajan luokse ja tarttui sen seinustalla odottavaan onkeensa. Toiseen käteensä hän nappasi matopurkin. Madot oli kerätty jo edellisenä päivänä valmiiksi juuri tätä aamua ajatellen.

Kalle kiiruhti kohti laituria, jonne isä oli jo ennättänyt. Isä kuuli poikansa tulevan. Hän käänsi katseensa vedestä ja nosti sormen huulilleen hiljaa olemisen merkiksi. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta päivä sarasti jo. Järven takana taivas punersi ja jostain kuului lintujen laulua. Muuten oli aivan hiljaista.

Kalle kurkisti veteen ja näki siellä useita kaloja. Hän tunnisti ne ahveniksi. Isä auttoi laittamaan madon ongenkoukkuun ja Kalle laski koukun varovasti veteen. Kalat säikähtivät hieman veteen laskeutuvaa vierasta esinettä ja niinpä kalamiehet istuutuivat laiturille odottamaan ja nauttimaan raikkaasta aamuilmasta.

Jonkin ajan kuluttua odotus palkittiin ja ongen koho painui veden alle kalan tarttuessa koukkuun. Kalle pomppasi jaloilleen ja nosti ongen ylös vedestä. Koukussa oli kiinni komea ahven. Kalle riemuitsi ja isä irrotti kalan ja laittoi sen tarkoitusta varten mukaan otettuun ämpäriin. Koukkuun pujotettiin uusi mato ja se laskettiin takaisin veteen.

He saivat vielä kolme muutakin kalaa, ennen kuin aurinko oli kunnolla noussut ja oli aika siirtyä muihin askareisiin. Kalle oli varsin tyytyväinen aamun saaliiseensa. Seuraavalla aterialla syötäisiin herkullista kalakeittoa.

Aikku Lapsonen

Useimmat aikuiset tunnistaa lapsia suuremman kokonsa lisäksi käytöksestä. Aikuiset eivät leiki yhtään samalla lailla kuin lapset, eivätkä varsinkaan yhtä paljon. Tästä syystä lapset saattavatkin joskus sanoa aikuisia tylsiksi. Saattavatpa lapset joissain tapauksissa olla oikeassakin, mutta eivät Aikku Lapsosen kohdalla. Hän on nimittäin aivan eri maata.

Aikku on aikuinen. Siten hän on kooltaan suurempi kuin lapset. Aikku on myös lasten mielestä yhtä viisas kuin kuka tahansa aikuinen, mutta toisin kuin muiden aikuisten kohdalla tämä ei tee hänestä tylsää tyyppiä joka puuhailee vain aikuisten juttuja. Päinvastoin. Aikku on lasten mielestä ihan yliveto tyyppi, sillä hän on käytökseltään kuin lapsi itsekin.

Kerran syksyllä ulkona oli hirmuinen myrsky, jollaisen aikana oli aikuisten mielestä parempi pysytellä visusti sisällä, ettei vain kastuisi. Aikku oli kuitenkin lasten kanssa sitä mieltä, että rankkasade oli mitä parhain syy pukea sadevaatteet päälle ja lähteä ulos leikkimään. Niinpä Aikku pukikin itsensä valmiiksi ja keräsi kaikki lähitalojen lapset kanssaan pihalle.

Yhdessä he sitten tekivät hiekkapihalle patoja ja lätäköiden väliin puroja. Kun piha sitten heidän mielestään oli tarpeeksi täynnä vettä, alkoi kilpailu siitä kuka onnistuisi kastelemaan muita eniten lätäkköön hyppäämällä.

Aikuiset katselivat touhua ihmeissään ikkunoista eivätkä ollenkaan ymmärtäneet moisen leikin hauskuutta. Eivät he tajunneet miten mahtavaa lätäköissä hyppiminen oli. Ehkä he eivät olleet koskaan itse kokeilleet sellaista. Tai sitten siitä vain oli niin pitkä aika, että olivat jo ehtineet unohtaa.

Kun Aikku ja lapset keksivät vielä lätäkköleikin jälkeen tehdä kurakakkuja ja leikkiä muitakin kuraleikkejä, olivat kaikki onnellisia. Myös vanhemmat. Tai no, ehkä viimeistään siinä vaiheessa kun lapset illalla nukahtivat nopeasti ja tyytyväisinä omiin sänkyihinsä.

Oravavauvojen purjehdusretki

Kun oravavauvat syntyvät, ne ovat aivan pieniä ja avuttomia. Niin pieniä ja avuttomia, että ne eivät osaa edes syödä itse. Siksi niitä täytyykin oravaäidin syöttää ja hoivata erityisen paljon. Eräässä puussa asui useita oravavauvoja, mutta viime kesänä siellä oli aivan yksi aivan erityinen oravaperhe vauvoineen. Tämän perheen vauvat nimittäin halusivat välttämättä purjehtimaan heti synnyttyään. Halusivat niin kovasti, että lopulta oravaäitikin heltyi ja vei vauvansa merelle.

Päivä oli aurinkoinen. Kevyt tuuli joudutti matkaa ja aallot keinuttivat venettä. Linnut lauloivat taivaalla ja pitivät matkaseuraa oraville näiden purjehtiessa majasaarta kohti. Oravavauvat pitivät purjehtimisesta kovasti ja vilkuttivat parhaansa mukaan linnuille aina näitä nähdessään.

Saareen saavuttuaan oravat tekivät nuotion ja paistoivat sillä nakkeja. Pienet oravavauvat tykkäsivät niistä kovasti. Myös saaresta löytyneet pienet kävyt tekivät kauppansa.

Syötyään vatsansa täyteen oravat päättivät mennä saaressa olevaan saunaan. Pikkuiset oravavauvat eivät oikein tykänneet löylyn heittämisestä, mikä tuntui niiden turkissa ikävänä pistelynä. Muuten ne kuitenkin nauttivat lämpimässä saunassa olemisesta jopa niin paljon, etteivät suostuneet poistumaan saunasta ennen kuin jännittävän päivän jäljiltä nukahtivat lauteille. Vanhemmat tietenkin kantoivat oravavauvat omiin sänkyihinsä veneeseen ja peittelivät heidät varovasti. Ja niin oravavauvat nukkuivat sikeästi koko yön nähden unia kivasta päivästään.

Pieni vaahteranlehti

Pieni vaahteranlehti oli onnellinen. Se oli onnistunut täyttämään tärkeän tehtävänsä: se oli juuri irrottanut otteensa puun latvasta ja katseli nyt viimeistä kertaa maailmaa näin korkealta. Vaikka se oli viettänyt korkeuksissa koko kesän siitä asti kun se oli keväällä työntynyt esiin emovaahteransa oksanhaarasta, näytti maisema nyt jotenkin erilaiselta. Ehkä asioita katselee erilaisin silmin, kun tietää katsovansa niitä viimeisen kerran, se tuumi.

Keväällä kaikki oli ollut pienelle vaahteranlehdelle uutta ja ihmeellistä. Se oli kasvanut vauhdilla ja tutkinut uteliaana maailmaa ympärillään. Oli tullut kesä ja sen myötä elämä oli asettunut paikoilleen. Pieni vaahteranlehti oli tottunut eloonsa osana isoa puuta, vaikka olikin usein murehtinut pientä kokoaan. Se ei nimittäin ollut koskaan kasvanut yhtä suureksi kuin useimmat puun muista lehdistä. Kesän mittaan se oli kuitenkin tottunut siihen ja ymmärtänyt, että pienestä koostaan huolimatta se oli tärkeä osa kokonaisuutta. Juhannukseen, tuohon keskikesän suureen juhlaan mennessä se oli jo lähestulkoon onnistunut unohtamaan pienen kokonsa ja keskittyi kaikin voimin suojaaman ihmisiä ja eläimiä milloin sateelta ja milloin taas liialliselta auringonpaahteelta. Se oppi, että vaikkei yksittäinen lehti yksin paljoa auttanutkaan, yhdessä kaikki puun lehdet saivat ihmeitä aikaan.

Pieni vaahteranlehti leijaili alaspäin ja ohitti puun keskivaiheilla muutaman vielä puussa roikkuvan lehden. Jos olisi ollut tuulisempi päivä, pieni lehti olisi lentänyt kauaksi kotipuustaan, kenties koko pihapiirin ulkopuolelle. Mutta sitä se ei halunnut. Pieni lehti halusi tippua juuri oman puunsa alla olevalle vihreälle ruohomatolle ja oli siksi valinnut tuulettoman päivän irrottaessaan otteensa oksasta.

Vaahteranlehti katseli puun alaoksia ja mietti millaista niillä olisi ollut elää. Erilaista ehkä, mutta ei se silti osannut olla alaoksien lehdille kateellinen. Ei se kannattanut, sillä lehdellä oli ollut ihana kesä.

Leijaileva vaahteranlehti saavutti maan kamaran. Se laskeutui nurmelle ja otti mukavan asennon. Siinä se odottaisi kunnes joku haravoisi sen osaksi lehtikasaa johon lapset saisivat hyppiä. Se saattoi jo kuulla lasten riemunkiljahdukset. Niitä odottaessaan pieni vaahteranlehti nukahti.

Hyppivien possujen syysretki

Olipa kerran joukko varsin erikoisia pikku possuja. Ne olivat kyllä ihan tavallisen possun näköisiä ja kokoisia, mutteivät suinkaan käyttäytyneet normaalin possun tavoin. Kun muut possut yleensä nauttivat kellimisestä ja pyrkivät välttelemään reipasta liikuntaa, nämä possut tykkäsivät hypellä ja liikkua kauaskin kotoaan.

Kerran, kuulaana syyspäivänä, pienin possuista sanoi: ”Kylläpä tekisi mieleni lähteä pienelle hyppimisretkelle”. Tästäkös muut possut innostuivat ja niin oli kohta reput pakattu ja kaikki valmiina hyppyretkelle. Siinäpä vasta näky! Ryhmä possuja hyppimässä tietä pitkin peltojen keskellä kohti vihreätä niittyä. Vastaan käveli kaksi lasta, jotka pysähtyivät katselemaan possujen menoa. Possut heiluttivat sorkkiaan lapsille ja lapset vilkuttivat iloisesti nauraen takaisin. Innostuivat jopa niin, että jatkoivat matkaansa possujen mentyä samalla tavalla itsekin hyppien.

Pian possut saapuivat vihreälle niitylle ja asettuivat syömään eväitään. Eivät ne kuitenkaan malttaneet kaikkia eväitä paikallaan syödä, vaan tekivät siinä lomassa kaikenlaisia temppuja. Kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, voltteja ja sen semmoista. Ruokalepo ei myöskään tainnut olla possujen mieleen, sillä heti eväiden loputtua jatkui matka takaisin kohti kotia – hyppien tietenkin. Koko matkan possut nauroivat ja lauloivat iloisesti, ja niin matkakin tuntui kovin lyhyeltä, vaikka se jonkun mielestä olisi voinut aika pitkä ollakin.

Kotipihalla retken jälkeen vallitsi iloinen tunnelma. Retki oli ollut varsin onnistunut ja kaikki olivat samaa mieltä. Huomenna lähdettäisiin uudestaan, mutta nyt oli aika mennä nukkumaan.

Lelu-Pekka

Olipa kerran muuan Pekka, joka oli aivan hulluna leluihin. Aina kun hän näki kaupassa uuden lelun, oli hänen aivan pakko saada se. Huonoksi onnekseen Pekka oli syntynyt aikana, jolloin uusia leluja ilmestyi kauppoihin koko ajan. Aina oli kaupassa jokin hieman kivempi lelu kuin se edellinen, jonka Pekka oli ostanut.

Pekan ystävät olivat hieman huolissaan hänen käyttäytymisestään. Toisin kuin ennen, ei Pekka enää juuri koskaan ehtinyt heidän kanssaan ulos leikkimään, kaikki hänen aikansa kun kului lelukuvastoja selaillessa. Ystävätkin olivat toki kiinnostuneita uusista leluista ja lukivat kuvastoja mielellään. Mutta eivät he olleet koko ajan uusia leluja ostamassa, heidän mielestään kun nykyisetkin lelut olivat ihan hyviä. Eivätkä he sitä paitsi tienneet mihin olisivat vanhat lelunsa laittaneet jos olisivat ostaneet koko ajan uusia. Eikä muuten tiennyt Pekkakaan. Hänen komeronsa olivat täyttyneet jo ajat sitten ja pihallakin oli röykkiö romua.

Lopulta tuli kuitenkin päivä, jolloin Pekalta loppuivat rahat. Pahinta asiassa oli se, että juuri sinä päivänä saapui kauppoihin uusi Superleluvempele – lelu, jota kaikki lapset olivat odottaneet kuin kuuta nousevaa. Sen huhuttiin olevan ylivoimaisesti paras lelu kautta aikojen.

Pekka pyysi hädissään ystäviltään rahaa, mutta näillä ei ollut lainata tarpeeksi. Olihan superleluvempele todella kallis. Sen sijaan ystävät johdattivat Pekan tämän pihalle romukasan viereen. ”Katso tuota kasaa, Pekka”, he sanoivat. ”Jos olisit jättänyt edes osan noista leluista ostamatta, voisi sinulla nyt olla rahaa superleluvempeleeseen. Lisäksi sinulla olisi ehkä ollut aikaa leikkiä hieman enemmän meidän kanssamme.”

Silloin Pekka ymmärsi, että hänen leluinnostuksensa oli ollut pahasti liioiteltua. Hän päätti lähteä heti leikkimään kavereidensa kanssa. Ja pihalla leikkiessään Pekka tajusi, että hauskinta on sittenkin viettää aikaa yhdessä ystävien seurassa. Eikä hän sen koommin enää kaivannut superleluvempelettä.